Ilma-aseiden historiaa

Ilmakivääreitä on käytetty todella pitkään metsästys- ja sotilasaseina. Aseissa on ollut erillinen ilmasäiliö, joka on täytetty erillisellä pumpulla tai kompressorilla. Vanhin tunnettu ilmakivääri on arvioitu valmistetuksi noin vuonna 1580 ja se on esillä Livrustkammaren museossa Tukholmassa. Metsästys ja sotilaskäyttöön tarkoitettujen ilma-aseiden kaliiperit olivat yleensä jotakin .30 ja .50 (7,6 – 13mm) väliltä ja ne saavuttivat tyypillisesti 200-300 m/s lähtönopeuden.

Ilmakiväärit eivät kuitenkaan juuri yleistyneet näissä käyttötarkoituksissa aikaansa nähden monimutkaisen ja kalliin rakenteensa vuoksi. Nämä aseet olivat myös hyvin vikaherkkiä. Valurautaiset paineilmasäiliöt olivat herkkiä räjähtämään, jolloin säiliö saattoi muuttua sirpalekranaatiksi. Myöhemmin säiliöiden materiaaliksi valikoitui turvallisempi kupari.

Aikansa asettamista rajoituksista huolimatta ilma-aseilla oli myös paljon etuja ruutikäyttöisiin kilpailijoihinsa verrattuna. Aseet toimivat myös sateessa huomattavasti alkeellisia lunttu- ja piilukkoja luotettavammin. Aseet olivat myös hiljaisempi, eivätkä ne synnyttäneet suuliekkiä tai savuverhoa, joka olisi ampujan paljastanut. Ilmakivääri oli myös huomattavasti suustaladattavaa muskettia nopeampi ladata.

Ranskalla, Itävallalla ja muutamalla muulla maalla oli erityisiä tarkka-ampujaosastoja, jotka käyttivät ilmakivääreitä mm. edellä mainituista syistä. Itävaltalainen  1770 malli oli nimeltään Windbüchse, jonka suora käännös on ”tuulikivääri”. Ase kehitettiin 1768 tai 1769, muun muuassa kellosepän, mekaanikon ja asesepän töitä tehneen Bartholomäus Girandonin toimesta. Tuulikivääri oli noin 1,2m pitkä ja painoi 4,5 kiloa. Koko ja paino ei siis merkittävästi eronnut ajalle tyypillisestä musketista. Ilmasäiliö oli irrotettavissa ja aseen putkimakasiiniin mahtui 22kpl .51 (13mm) kaliiperista lyijykuulaa. Taitavan ampujan kerrotaan pystyneen ampumaan täyden lippaan tyhjäksi noin puolessa minuutissa! Verrokkina taitava muskettimies pystyi ampumaan minuutissa 3-4 laukausta. Ilmakiväärin kerrotaan läpäisseen tuuman lautaa noin 75m etäisyydeltä, joten vaikkeivat tehot nykymittapuulla järisyttävältä tuntuisikaan, on kyseessä kaliiperi huomioiden kuitenkin varsin pystyvä ase.

Itävalta käytti ilmakivääreitä esimerkiksi sodassaan Turkkia vastaan 1788-1789 ja Ranskaa vastaan 1793-1796.

Lewisin ja Clarkin tutkimusretkellä Yhdysvaltojen länsiosiin 1804-1806 oli mukana ainakin yksi ilmakivääri. Aseen kerrotaan olleen .46 (11,5mm) kaliiperinen ja piipun rinnalla sijainneeseen makasiiniin mahtuneen 22 kuulaa. 55 barin ilmasäiliö oli sijoitettu aseen takatukkiin. Makasiinin pystyi ampumaan tyhjäksi noin minuutissa.

Ensimmäinen kaupallisesti menestynyt ja massatuotettu ilma-ase oli Michiganilaisen Markham Air Rifle Companyn vuonna 1886 julkaisema Chicago. Ase oli tehty pääosin puusta ja metallia oli käytetty todella säästeliäästi. Ase maksoi uutena 73 senttiä joka vastaa ostovoimaltaan nykyrahassa noin 20 dollaria. Asetta valmistettiin vuoteen 1910 asti. Markham Air Rifle Company yhdistyi myöhemmin hiukan myöhemmin alalle tulleen, edelleen toiminnassa olevan Daisy Manufacturing Companyn kanssa.

Ilmakiväärikilpailut yleistyivät 1800- ja 1900-lukujen taitteessa Englannissa. Ammunnasta ilma- ja .22 kaliiperisilla ruutiaseilla tuli niin suosittua, että kattojärjestöksi perustettiin National Smallbore Rifle Association vuonna 1899. Näihin aikoihin Britanniassa toimi yli 4000 eri kokoista ilmakivääriseuraa. Suosituinta ammunta oli Birminghamissa ja sen ympäristössä. Lajin ja aseiden pr-kuvaa valtaväestössä heikensi se, että ilmakiväärit yhdistettiin usein hiljaisen laukaisuäänensä vuoksi salametsästykseen.

Lähde:Wikipedia